Tuli tuossa viikonloppuna hommattua ja pelattua Spec Ops: The Line. Sinällään erikoista, että humoristisiin arvosteluihin keskittyvä Yahtzee saisi minut kiinnostuneeksi näinkin tavanomaiselta ja tylsältä näyttävään peliin. Sotapeli, suojasta toiseen etenemistä, ammutaan minigunilla helikopterin kyydistä, räjähdyksiä ja raskas rokki soi taustalla. Eikö näitä ole jo ihan tarpeeksi? Mutta mitä pelikuva ei kerro, on tarina.
Juoni ei ole tyypillistä Call Of Dutyjen aivot narikkaan ja narikka avantoon mäiskettä, vaan peli näyttää hyvin tummaan sävyyn sodan pahimmat puolet vähän aikuisempaan makuun. Tarina onkin tämän pelin myyntivalttia, sillä itse pelaaminen on jo miljoonaan kertaan nähtyä huttua. Sinällään ihan toimivaa räiskintää, mutta ei millään pääse juonensa tasolle. Harmi, kun olisi tehnyt mieli kokea tarina uudestaan, mutta pelaaminen ei iske niin paljon, että jaksaisi.
 |
| "I don't want to set the world on fire..." |
Peli itsessään alkaa hitaanlaisesti. Parin ekan tunnin aikana ei tapahdu oikein mitään mielenkiintoista, paitsi että yhdessä kohdassa soi Deep Purplen "Hush" taustamusiikkina. Mutta ensimmäisen ison käännekohdan jälkeen pelin tarina ottaa uuden suunnan ja muuttuu ahdistavaksi, mutta kiinnostavaksi. Vahva ääninäyttely jo luo itsessään tunnelmaa.
Tekisi mieli suositella tätä kaikille, mutta lattea pelattavuus ja lyhkäisen keston (7h) takia en itsekkään täyttä hintaa olisi valmis maksamaan. Mutta siihen pariin kymppiin tämä antoi ihan hyvää viihdettä viikonlopuksi.
